Aki Anttila: Uusisinko verkkoni?

Suomalaisten lähiverkkojen keski-ikää ei ole tieteellisesti tutkittu, mutta eri tahojen arvioiden perusteella luku on 5-7 vuotta. Luku on hyvin riippuvainen verkon omistusmuodosta (oma vai palveluna), hankintavaiheessa valittujen laitteiden elinkaaresta, sekä (liike)toiminnan tarpeiden kehittymisestä.

Ei ole harvinaista, että omassa hallussa ja hallinnassa olevien verkkolaitteiden ikä ylittää 10 vuotta ja toisaalta palveluntarjoajan vaihtuessa jopa ainoastaan neljä vuotta vanhoja laitteita kärrätään kierrätykseen. Toisaalta on mahdollista, että hyvässä uskossa hankittuihin laitteisiin tulee valmistajan End-of-Life -ilmoitus jo muutaman vuoden käytön jälkeen.

Edellämainitut ovat myös tyypillisiä syitä lähiverkkojen uusintaan. Palveluntarjoajen kanssa solmitaan usein 3+1(-2) -vuotisia sopimuksia ja kun sopimus on loppumassa, kilpailutetaan ja valitaan mahdollisesti uusi kumppani. Toisaalta – laitteiden elinkaaren loppuminen on aina lähestulkoon pakottava syy niiden uusintaan, sillä harva organisaatio haluaa toimia tilanteessa, missä kriittisillä poluilla olevat verkkolaitteet ovat ilman tukea ja niihin ei saa varaosia. Riippumatta taustalla olevasta tai olevista syistä, lähiverkon uusiminen on aina iso projekti, joka vaatii paljon selvitys-, suunnittelu- ja asennustyötä.

Aluksi on mietittävä, mitä oikein halutaan

Perinteisesti lähiverkkoa on totuttu pitämään vesi-, viemäri- ja sähköjärjestelmän kaltaisena perushyödykkeenä, jossa olennaista on mahdollistaa bitin liikkuminen erilaisten päätelaitteiden ja palveluresurssien välillä. Olennaisina parametereina on ollut porttimäärä ja kapasiteetti. Harva on kuitenkaan huomannut, että lähiverkko on kasvattanut rooliaan pelkkien yhteyksien tarjoajasta yhtenäisen ja laadukkaan käyttökokemuksen tarjoajaksi ja siten erittäin tärkeäksi tuotannon välineeksi. Moderneissa digitaalisissa työpaikoissa toiminta ilman kunnollista lähiverkkoa on mahdotonta. Jokaisella on varmaan kokemuksia ”siitä kulmaneukkarista, jossa langaton verkko pätkii ja hidastelee”.

Lähiverkon uusiminen tulee aloittaa selvittämällä, mihin sitä oikein tarvitaan ja miten sitä käytetään. Selvitystyö voi olla liiketoiminta- tai tekniikkalähtöinen. Liiketoimintalähtöinen selvitys haarukoi organisaatiosta edustavan otoksen (liike)toiminnan eteenpäinviemisestä vastuussa olevia tahoja ja pyrkii selvittämään yhteistyössä näiden kanssa, minkälaisia tarpeita tulevaisuus tuo tullessaan. Erittäin karkeana esimerkkinä voi olla vaikkapa tilanne, missä nykyisen verkon kaltainen runkoyhteyksien kapasiteetti, 1 Gbit/s, on täysin riittävä nykyiseen toimintaan, mutta kuukausi asennuksen jälkeen liiketoiminta tuo kaikkien käyttöön virtuaalitodellisuuteen perustuvan uuden neuvottelusovelluksen, missä yksittäisen neuvottelun liikennevirta on 800 Mbit/s. Jos tarpeet olisi selvitetty etukäteen, olisi runkoyhteyksien kapasiteetiksi määritetty vähintään 10 Gbit/s.

Tekniikkalähtöinen selvitys tarkastelee lähiverkon toimintaa teknologian näkökulmasta. Tämän osalta on tärkeä ymmärtää, minkälaisilla kriteereillä uutta ympäristöä tulisi suunnitella. Työkaluna tässä voi olla työpaja, missä yhdessä listataan kaikki verkkoon vaikuttavat toiminnalliset kriteerit, kuten kapasiteetti, joustavuus, skaalautuvuus, tietoturvallisuus, hallinnan helppous ja kustannustehokkuus. Tämän jälkeen jokainen osallistuja laittaa parametrit omasta näkökulmastaan tärkeysjärjestykseen ja lopuksi tärkeysjärjestys summataan ja listataan koko ryhmän osalta. Usean tällaisen harjoituksen jälkeen koen, että menetelmä, vaikkakin vähän epätieteellinen, on erittäin toimiva ja antaa hyvää pohjaa tulevalle suunnittelutyölle.

Oman lisämausteensa selvitysosioon antaa tarve ymmärtää nykyistä tilannetta niin kiinteän, kuin langattomankin verkon osalta. Kiinteän verkon nykytilanteen osalta tulee ainakin tarkentaa fyysiset asennustilat, sähkön syöttö ja jäähdytys. Samoin kaapeloinnin osalta pitää varmistaa että käytettävissä on tarpeeksi yhteyksiä toimipistekohtaisesti eri asennuspaikkojen välillä. Langattoman verkon osalta tulee muistaa, että tekniikka kehittyy koko ajan ja langattoman verkon käyttäminen on edelleen laajenemassa. Näin ollen on mahdollista että 1:1 vaihto vanhan tukiaseman paikan osalta uuteen laitteeseen ei ole järkevää, vaan koko toimipisteen langaton verkko tulee suunnitella uusiksi. Tämä tulee tehdä vähintään paperilla, mieluummin aitona mittauksena paikan päällä.

Sitten tulee suunnitella

Kun tausta-aineisto, eli suunnittelun lähtökohdat ovat tiedossa, on aika siirtyä työpöydälle. Ensimmäisenä tulee luoda HLD-dokumentti (High-Level Design). Sen tavoitteena on listata verkossa käytettävät mekanismit ja laitteet ylätasolla. Dokumetti voi esimerkiksi määritellä, että verkko rakennetaan hyödyntäen moderneja ohjelmisto-ohjattuja tekniikoita. Tällöin HLD voi esimerkiksi kuvata ratkaisussa tarvittavat komponentit, protokollat ja sen tarjoamat toiminteet.

Toinen tarpeellinen dokumentti verkon suunnittelun näkökulmasta on LLD (Low-Level Design). Tässä dokumentissa kuvataan tarkemmin esimerkiksi kussakin toimipisteessä käytettävät laitteet, portit, IP-osoitteet ja muut tarpeelliset parametrit. Lähtökohta on se, että tämän dokumentin avulla kokenut tekijä pystyy rakentamaan verkon itsenäisesti. Mikäli käyttöön ollaan ottamassa perinteistä lähiverkkoa, tulee kunkin toimipisteen suunnitelman kuvata riittävällä tasolla myös esimerkiksi käyttäjäsegmentointi. Sen sijaan moderneissa ohjelmisto-ohjatuissa tekniikoissa voidaan pääosa huomiosta kohdistaa keskitettyjen elementtien määrityksiin, sillä niistä kaikki olennainen levitetään automaation kautta toimipistekohtaisiin verkkolaitteisiin.

Kolmas iso suunnittelun kohde on käyttöönottoprojekti. Tyypillisesti tavoitteena on päästä maaliin mahdollisimman pian, mutta isoissa, jopa satojen toimipisteiden organisaatioissa, kokonaisuus voi kestää jopa useamman vuoden. Hyvä projektisuunnitelma kuitenkin mahdollistaa resurssien ja aikataulun optimaalisen yhteensovittamisen ja sitä kautta varmistaa projektin onnistumisen. Tyypillisesti mukana on myös riskiarvio, joka päivittyvänä osa-alueena huomioi mahdolliset ongelmat projektin suorittamisen näkökulmasta.

Ja sitten vaan tekemään

Vaikka hyvin suunniteltu onkin puoliksi tehty, jää edelleen puolet työstä jäljelle. Tekeminen on riippuvainen valitusta tekniikasta. Perinteisten lähiverkkojen osalta tekemiseen kuuluu esimerkiksi laitteiden esikonfigurointi, asentaminen ja tarvittavien porttien määrittäminen oikeisiin käyttäjäsegmentteihin. Ohjelmisto-ohjatun ratkaisun osalta tekeminen on helpompaa, koska laitteet voidaan asentaa Plug’n’Play / Zero Touch Provisioning -mekanismeilla ja ne saavat tarpeellisen konfiguraationsa erilliseltä kontrollerilta. Varsinkin laajoissa toteutuksissa tämä saattaa olla merkittävä säästö niin ajan kuin resurssienkin näkökulmasta.

Rohkeasti vaan

Vaikka kaikki edellämainitut vaiheet tuntuisivat työläiltä, jokaisen verkkoammattilaisen toimenkuvaan kuuluu huolehtia bittien tonavan kunnosta ja ajantasaisuudesta ja sen vuoksi tehdä tarpeelliset uudistukset säännöllisesti. Ja kaikkea ei tarvitse tehdä itse – Elisan kaltaiset toimijat tarjoavat mielellään apuja ja resursseja alkaen liiketoimintakeskusteluista päätyen yksittäisen tukiaseman asentamiseen.

Lue myös Mika Kytövaaran blogi: Palveluiden jatkuva kehittäminen vauhdittaa liiketoimintaa